Suurin osa omista oivalluksista on tapahtunut niin kauan sitten että ne ovat jo unohtuneet, ja osa on muuttunut rutiineiksi ja päivittäisiksi käytännöiksi. Huomaan esimerkiksi automaattisesti kehuvani koiraa kun se lenkillä tulee luokseni tai katsoo minuun päin. Tammikuusta alkaen olen vetänyt arkitottelevaisuuden alkeisryhmää, ja siellä on pitänyt oikein muistella että millä perusteella kehotan ihmisiä tekemään tämän asian juuri näin.
Meistä kurssin vetäjistä oli varsin hykerryttävän ihanaa seurata yhden kurssilaisen oivallusta oman koiransa kanssa. Paasasimme kurssilaisille luoksetulosta: koskaan et saa komentaa luokse tulevaa koiraa, vaan joka kerta kehut ja palkkaat kun koira tulee luoksesi! Yksi kurssilaisista kertoi epäilleensä vahvasti, mutta päätti sitten kokeilla viikon, ei kai siitä haittaakaan olisi. Viikon päästä koira tuli aina kutsuttaessa, ja vain hänen luokseen! Niinpä, tämän asian itsekin oivalsin joskus aikoinaan.
Minulla ensimmäiset todelliset oivallukset alkoivat Anders Hallgrenin kirjoista. Niissä koulutusta ajateltiin koiran näkökulmasta ja todettiin että asioita voi opettaa ystävällisestikin. Sitten tutustuin naksutinkoulutukseen ja kokeilin sitä käytännössä jo edesmenneen koirani Tinon kanssa. Innoissani opetin temppuja, Tino osasi esittää kuollutta kun sitä "ampui" sormella, pyöriä, pujotella jalkojen välistä, kiivetä käskystä, morjenstaa tassulla, antaa pusun poskelle, nostella ja tuoda esineitä, mennä kyljelleen "kellimään", kiertää kaikenlaisia esineitä aina puista roskalavoihin ja jopa taloihin asti, heiluttaa käskystä häntää, näyttää kieltään ja ymmärsi ison määrän sanoja kuten "tule", "mene" ja ehkä tärkeimpänä "menes katsomaan mitä sulla on ruokakupissa".
Temppujen opettaminen ilman paineita onnistumisesta oli ihan parasta peruskoulua meille molemmille. Minä opin kouluttamaan ja Tino ymmärsi että miten opiskellaan.
Suurin oivallus Hallgrenin kirjoja lukiessa oli kuitenkin se, että me ihmiset osaamme olla käsittämättömän sokeita. Itsekin lapsena luulin että koiran koulutus on sitä että päättäväisellä äänensävyllä pistetään koira ruotuun, temmotaan hihnasta ja KÄSKETÄÄN se koira tekemään. Kun sitten kokeneempien ja viisaampien kouluttajien kirjallisuus avasi asioita koiran näkökulmasta, tajusin että me ihmiset olemme eläneet vuosituhannet koira rinnallamme, ymmärtämättä kuitenkaan niistä yhtikäs mitään. Ihminen näkee maailman sellaisena kuin haluaa nähdä. Eipä siitä kovin pitkä aika ole kun tummaihoisia Amerikassa pidettiin eläiminä. Ne kyllä näyttivät ihmisiltä, osasivat puhua ja käyttäytyivät kuin niillä olisi samanlaisia tunnetiloja kuin ihmisillä. Niiden kanssa pystyi jopa lisääntymään, mutta eläimiähän ne silti olivat.
Kaipa aina on ollut pieni joukko jotka ovat nähneet asiat toisin, mutta suurin osa ilmeisesti ajattelee niin kuin on totuttu ja opetettu. Tällä hetkellä keskustellaan mm. eläinten älykkyydestä ja tunne-elämästä. Vähän kiusallinen aihe, itsekin kun pistelen possua poskeen. Parempi siis ehkä olla miettimättä asiaa sen tarkemmin, vai mitä? ;)
Oho, mitenkäs sitä nyt eksyin tummaihoisten orjuuteen koirankoulutusblogissa. Palataanpa taas ruotuun. Oivallus sokeudestamme on vaikuttanut sen verran, että en usko kaikkea mitä sanotaan ja yritän (huom. yritän) muistaa itsekin, että tämän hetkinen tietämykseni on varmasti puutteellista. Voipi se olla näinkii vaan voipi olla olematikii. Tosin toisinaan syyllistyn siihen että luulen olevani oikeassa (= usein).
Renen kanssa tuoreimmat oivallukseni ovat olleet pakotteiden pois jättäminen, koiran oma-aloitteisuuden odottaminen, vaatiminen, koiran tunnetilan huomioiminen ja oman tunnetilan huomioiminen.
Renen kanssa olen alusta asti yrittänyt luoda innon kanssani tekemiseen ja tokoiluun. En uskalla sitä pilata pakottein, ja nyt kun katson taakse päin, niin olemme saaneet kasaan jo kolme koulutustunnusta, jotka ovat tulleet tällä tyylillä, ilman äkseerausta, joten ehkä emme ihan hakoteillä ole. Rene nauttii tokoilusta täysin sydämin, treeniliiviin koskeminen saa aikaan iloisen sähläyksen ja koira tuijottaa treeneissä minua ilmein "mitä tehdään, anna joku tehtävä niin mä teen sen!" Aina tietenkin parannettavaa on, ja välillä mietin että pelkäänkö turhaan pakotteiden käyttöä. Jostain syystä niiden käyttämättä jättäminen saa monissa ärsyyntymistä aikaan. Luullaan ehkä ettei hellämielisyydestä haluta niitä käyttää, tai että ei osata käyttää niitä oikein. Mietin näitä itsekin, että pitäisikö käyttää pakotteita.
Onneksi kuitenkin on itseäni kokeneempia ihmisiä, TVAn tittelin kouluttaneita ja ammattikouluttajia jotka treenaavat ja saavat tulosta ilman pakotteitakin, joten jatkamme valitsemallamme linjalla. Ja loppujen lopuksi, Rene on harrastelukoira, tärkeimpänä tehtävänään lemmikin virka jota hän toimittaakin varsin hyvin. Koulutus ja kilpaileminen tulevat kakkossijalla, enkä halua että tarkoitus pyhittää keinot.
Eri kouluttajien tunneilla käymisestä saa paljon ja monesti pienet kouluttajan heittämät viisaudet jäävät mieleen kytemään. Renen pentukurssilla kontaktia ei vaadittu koiralta (kuten ennen tein Tinon kanssa) vaan mieluummin odotettiin, joskus pitkäänkin, koiran oma-aloitteista kontaktia josta palkittiin. Se oli yksi tärkeistä oivalluksista, koulutuksessahan pitäisi pyrkiä siihen että koira on aktiivinen ja tekee omistajalle, eikä niin että ihminen tekee kovan työn saadakseen koiran huomion tai aktiiviseksi.
Vasta vähän aikaa sitten opetin Renelle ensimmäistä kertaa operantisti peruuttamisen, eli aloin palkata käytöksestä jota koira itse tekee, ilman minun ohjaustani. Tulos on ihan erilainen kuin aikaisemmat, ohjaamisella opettamissani liikkeissä. Mitään muuta liikettä Rene ei tee niin sinnikkäästi ja mielellään, kuin tuota "itse oivaltamaansa" peruuttamista.
Olen myös lukenut kriteereistä ja vaatimisesta pari hyvää juttua, olisikohan ollut Canis-lehdessä. Nyt yritän muistaa joka treenissä vaatia pikkuisen enemmän ja pikkuisen oma-aloitteisempana. Pari päivää sitten harjoittelin sivulle tuloja, tavoitteena heti ensimmäisellä kerralla oikea, suora asento. Vinoista tuli vain kommentti "oho" ja keskeytys eikä palkkaa. Näytin ohjauksella oikean paikan ja kehuin siitä suullisesti, mutta palkkaa ei tullut. Oli ihan riemastuttavaa taas huomata että Rene selvästi mietti mikä meni väärin ja yritti sitten kovemmin, parin toiston jälkeen mentiin jo suoraan perusasentoon ensi yrittämällä! (ja siitä tietenkin hyvät palkat) Ihan perusjuttu, jota olisi pitänyt alusta asti tehdä, mutta olen ollut tämän kanssa lepsu. Vaatimisen pitäisikin oikeastaan tarkoittaa sitä että ensin vaaditaan itseltä tarkkuutta näissä tilanteissa, nyt olen nimittän laiskuuttani hyväksynyt vinotkin perusasennot.
Pakotteiden käytössä näen sen riskin, että edellä mainittu tilanne olisi voitu tehdä myös niin että koiran tullessa vinoon perusasentoon annetaankin pakote. Ohjaajan ajatuksena ehkä on että koiralta näin vaaditaan enemmän, ja huomautetaan väärästä käytöksestä/laiskuudesta/tottelemattomuudesta. Ongelma on siinä että suoruutta ei ole vaadittu aikaisemminkaan, koira siis luulee että vino perusasento on ihan oikein tehty. Se siis tekee parhaansa ja oikein, niin kuin on ennen ollut ihan hyväksyttävää, mutta tällä kertaa ohjaajan reaktio onkin paheksunta/vihaisuus/niskavilloihin tarttuminen tai muuta epämiellyttävää. Tuskin kovin hyvä pohja yhteistyölle.
Pakotteita käyttämällä koiralla ei ehkä ole vastuu olla aktiivinen, vaan ohjaaja jatkuvilla nyppimisillä ja huomautuksilla tekee suurimman osan työstä. Pakotekriittisyyteni on tullut juuri tällaisista tilanteista joita olen paljon seurannut vierestä. Ehkä jotkut kouluttajat jossain käyttävät pakotteita hyvin ja oikein, en tiedä. En myöskään luota omaan kykyyni ajatella aina asioita niin pitkälle että käyttäisin pakotteita aina viimeisen päälle loogisesti ja oikeassa kohdassa (en tarkoita nyt oikea-aikaisuutta). Itselleni asettamani pyrkimys kouluttaa ilman pakotteita pistää minut miettimään erilaisia keinoja selvittää ongelmat, ja koen sen opettavaiseksi.
Täytyy nyt vielä sanoa että pakotepohdinnoistani huolimatta en paheksu ihmisiä jotka niitä maltillisesti käyttävät, ja kyllähän itsekin arkielämän tilanteissa voin puuttua vähän reippaammin koirani tekemisiin. Tämä nyt kuitenkin on aihe joka on noussut kiinnostukseni kohteeksi ja jota pohdiskelen jonkin verran.
Oman tunnetilan huomioimisesta olen oppinut paljon kokeissa ja näyttelyissä käymällä. Jännitys on jokaista koetta ennen ihan hirmuinen, mutta olen oppinut siirtämään sitä taka-alalle, ja jos ei muuta, niin ainakin voi yrittää näytellä rauhallista. Omaan käytökseen heräsin vasta kun BH-kurssin kouluttaja sanoi "Älä mene siihen koiran häsläämiseen mukaan". Rene häiriöherkkänä maalaisjunttina alkoi vilkuilla kentälle tulevaa koirakkoa, ja minä sitten perässä aloin vilkuilemaan.
"Vaikka koira tekis mitä, niin sinä menet kokeessa eteen päin sillä asenteella että nyt me tehdään tottista". Näinhän se menee, koiran pitäis seurata minun tekemistä ja tunnetiloja, eikä minun koiran tekemisiä ja tunnetiloja. Ja taas kerran syttyi lamppu pään päälle.
 | |
| Tino, paras opettaja. Ikimuistoinen koira jollaista tuskin enää toista tulee. |
